Mead, Richelle: Frostbite - Vampire Academy, 2.osa

Siitä on jo hetki aikaa, kun luin ekan osan. Noin vuosi. Mutta äkkiä sitä taas hyppäsi Vampyyriakatemian kyytiin. Miinuspuolena se, että luin taas tapani mukaan useampaa kirjaa samaan aikaan, ja vertasin tätä toiseen nuorisotrilleriin, Night School:n. Ja siitä pidin paljon, joten tämä väistämättä haalistui siinä rinnalla.

Vampyyriakatemiassa opiskelee kahdenlaisia opiskelijoita. Toiset ovat Moroi -rotuun kuuluvia vampyyrejä, jotka tarvitsevat verta, eivätkä he siedä auringonvaloa. Jokainen myös oppii jossain vaiheessa jonkun magian osa-alueen. He ovat harvinaisia, ja rotu vähenee koko ajan.
Toiset ovat Damphir -rotuun kuuluvia suojelijoita, joiden tarkoitus on suojella Moroi:ta. Damphirit ovat jotain ihmisen ja Moroin väliltä. Ja heidät koulutetaan taistelijoiksi.

Moroin joukossa on myös ns. kuninkaallisia, jotka ovat vielä tärkeämpiä kuin muut. Kirjan kertojan Rosen paras ystävä on Lissa, joka on oman sukunsa viimeinen. Rosesta on tarkoitus koulun loppumisen jälkeen tulla hänen suojelijansa.

Kirjan alussa joku aloittaa joukkoteurastuksen, tarkoituksenaan tappaa kuninkaallisia. Tämän seurauksena koko koulun oppilaat pakataan lentokoneeseen ja kiidätetään joululomalle syrjäiseen hotelliin.

Rose tuskailee ihastustaan Dimitriin, mutta Dimitri näyttää ihastuneen toiseen naiseen. Rosella on itselläänkin parikin eri liehittelijää. Toinen on hänen opiskelijatoverinsa Mason ja toinen paheellinen vampyyri. Rosen äiti myös ilmestyy kuvioihin, eikä äitimuorin ja Rosen välit ole mitenkään lämpimät.

Kirjassa pahikset ovat Strigoi -rotuun kuuluvia. Strigoi voi olla ennestään mitä tahansa, ja usea heistä on entisiä Moroi -rotuun kuuluvia. Porukkaa yritetään herätellä, että myös Moroit voisivat taistella Damphirien rinnalla, heillä on kuitenkin magia käytössään. Tämä ei kaikkia miellytä ja asiasta syntyy kinaa. Osa nuorista päättää lähteä omalle ristiretkelleen, joka ei mene suunnitelmien mukaan.

Tämä kirja oli mielestäni parempi kuin ykkösosa. Ei niin paljon teinidraamaa, vaikka nelikymppisiä pidettiin aivan ikäloppuina. Mutta, ehkä se tosiaan oli niin, että seitsemäntoistavuotiaana tuplasti vanhemmat ihmiset oli jotain haudan partaalle keikkuvia raasuja.

Katsotaan, lukaisenko seuraavankin osan vai jatkanko jotain muuta väliin. Nyt olisi monta sarjaa kesken, ei tiedä, mistä jatkaisi. Ongelmahan se tämäkin (positiivinen sellainen).