Harris, Charlaine: Dead Ever After & After Dead

Ja niin tämäkin sarja sitten loppui. Viimeiset pari kirjaa olivat jännittäviä, ja pidin hetkittäin paljonkin. Tässäkin osassa joku halusi tappaa Sookien, mikä nyt ei varmaan kenellekkään ollut yllätys. Apuun onneksi rientävät ystävät vähän kauempaakin.

Sookien rakkauselämä laitetaan pakettiin, ja loppuratkaisu ei kai ollut kaikkien mieleen. Mutta itse pidin. Kirjasta on vaikea sanoa sen kummempaa, esiin marssitetaan muutamia aiemmin mukana olleita, mutta ei nyt sentääm mitään vanhojen muistelua järkätä.

Hyvä niin, jos ei tietäisi kyseessä olevan sarjan viimeisen osan, ei kirja eroaisi aiemmista mitenkään.

No tästä raapustuksesta ei nyt oikein osaa sanoa mitään. Ei ainakaan mitään kovin positiivista. Halusinko ihan oikeasti tietää, mitä ihmisille tapahtui? Tässä siis kerrotaan aakkosjärjestyksessä jokaisesta hahmosta, että mitä heille sitten oikeasti tapahtui. Ennemminkin Harry Potter -tyylinen lopetus olisi ollut ihan ok. Eli pari sanaa päähahmoista, mutta ei nyt tällä tasolla.

Harris kyllä tällä varmistaa, että yhtään jatko-osaa ei voida enää kirjoittaa varsinaiseen tarinaan. Mutta muuten tästä ei kyllä oikein mitään iloa ollut. En välttämättä kuitenkaan olisi halunnut tietää esim. lastenlasten lukumäärää. Joistakin oli kirjoitettu ihan sivun verran, mutta useimmista pari hassua riviä sivun ylälaidassa. Enkä edes muistanut liki puoliakaan hahmoja.

Aikaa tämän lukemiseen meni vajaa puolituntia, joten ei sen puoleen ollut pitkä juttu.

Hyvä sarja, jos nyt ei lasketa mukaan tuota viimeistä räpellystä. Lukujonossa tuntuu nyt olevan useita sarjojen viimeisiä osia. Tämä nyt oli tietenkin pidempi kuin useimmat niistä. Televisiosta en tätä ole katsonut ekaa kautta lukuunottamatta, joten en tiedä, kuinka paljon eroaa kirjoista.

Harris, Charlaine: Veri kielellä

Sookiella on taas murhatapaus käsissään. Nuori nainen on kuollut vampyyrien juhlissa, ja näyttää siltä, että Eric voisi olla syypää. Eric vannoo viattomuuttaan, mutta Sookie ei tätä purematta niele, sillä hän osui paikalle parahiksi nähdäkseen Ericin nauttimassa uhrin verta, vain hetki ennen kuin tämä tapettiin. Sookien täytyy selvittää tapaus, mutta se osuu pahimpaan mahdolliseen hetkeen: hänen keijusukulaisillaan on omia huolia, joihin Sookie tulee väistämättä vedetyksi mukaan. Hän saa uuden kavalan vihollisen, ja vampyyrien valtapelit osuvat suoraan hänen sydämeensä. Keijujen taikakalun avulla hän voisi saada yhden toiveensa toteutumaan, mutta ainoa ongelma on se, ettei Sookie tiedä vieläkään, mitä - ja kenet - hän todella haluaa.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

Niin se vaan lähenee loppuaan tämäkin. Edellisten osian kohdalla ajattelin, että hyvä niin. Turha pitkittää väistämätöntä, mutta tämän kirjan luettuani kyllä harmittaa. Tarina oli hyvä, ja jännittävä. 

Toki, moni asia sain ainakin näennäisesti pisteen tässä tarinassa ja Sookien jahkailu eri miesten välillä sai taas uutta verta propelliin. Saas katsoa, miten käy lopussa. Itse asiassa olen tietoinen loppuratkaisusta, mutta ei se haittaa, haluan nähdä, mikä on reitti siihen. (Ja huom. tämä ei spoilaa mitenkään loppua). 

Kirjan alussa Sookie siis jälleen kerran törmää ruumiseen. Kumman lungisti hän ottaa tapahtumat kaikesta huolimatta. Jos itseäni kuulusteltaisiin poliisien toimesta, johtuen kuolleesta ihmisestä, voisin olla hieman hermoheikompi. Tosin, Sookiella on kokemusta ja lisäksi hän toki osaa aavistaa ne kysymykset etukäteen.

Kirjassa myös keijut saavat ison siivun tarinasta. Ja muutamasta vanhasta tutusta tulee esiin uusia juttuja. Kirjassa myös syntyy vauvoja ja järkätään häitä. Samin sokeus ihmissusityttöystäväänsä kohtaan ihmetyttää. Sookien elämä kietoutuu bisnesmielessä Samin elämään, ja ihan kuin Sookie muutenkin miettisi tulevaa elämäänsä enemmän.

Sookie miettii moneen kertaan, mihin hän käyttää mummon perintönä tulleen taikakalun. Mutta nähtäväksi jää, että kuka lopulta hyötyy eniten kapistuksen voimista. Moni sitä ainakin tavoittelee itselleen. 

Harris, Charlaine: Veren muisti

Merlotte’s-baariin tehdään palopommi-isku. Koska nykyään baarin omistajan Sam Merlotten tiedetään olevan kaksiluontoinen, epäilykset kohdistuvat heti Bon Tempsin muodonmuuttajavastaiseen väestöön. Sookie Stackhousella on kuitenkin omat epäilyksensä. Hänen rakastajansa Ericin ja tämän jälkeläisen Pamin raivostuttavan salamyhkäiset juonittelut meinaavat kuitenkin viedä Sookien huomion kokonaan toisaalle. Kun sekä työ- että rakkauselämä ovat uhattuina, Sookie ei totisesti tyydy sivustakatsojan rooliin. Tultuaan vähitellen vedetyksi mukaan juonitteluihin hän ymmärtää, että tilanne on vielä uhkaavampi - ja kuolettavampi - kuin hän olisi voinut arvatakaan.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Monet ovat arvostelleet sarjan pitkittämistä, ja onhan siinä toki vinha perä. Mennäänhän jo kirjassa nro 11. Eihän tässäkään kirjassa oikeastaan tapahdu mitään uutta. Sookie on jälleen kerran vaarassa, ja jälleen kerran hän yrittää selvitä tilanteesta omien kykyjensä avulla, mutta lopulta apuun on pyydettävä lauma yliluonnollisia kavereita.

Kirjan alussa Samin baariin hyökätään, eikä oikein ole selvää, että kuka tai mikä on hyökkäyksen takana. Samaan aikaan Sookie yrittää luovia nykyisen ja entisen vampyyripoikaystävänsä kanssa, kämppiksinä hottikset keijusukulaiset, järkättävänä yhdet vauvakutsut ja sekaan soppaan heitetään vielä haltijat, noidat ja muodonmuuttajat (sisältää myös ihmissudet).

Joten kirja on täynnä sekalaista porukkaa, joilla itsekullakin on omat ongelmansa. En oikein tiedä, olenko tyytyväinen Sookien mieselämään. Onhan Eric joo siis kiva ja silleen. Kuuma pakkaus, eikä Billikään olisi kai huono vaihtoehto.

Kirja kuitenkin tahmaisuudesta huolimatta etenee piirun verran lopussa. Mutta vaikea sanoa, että miten tarina on tarkoitus sitoa pakettiin kahdessa seuraavassa osassa. Vaikea kuvitella, että kaikille tarinoille saadaan nätti loppu, mutta se tuskin on tarkoituskaan. Väkeä tässä nyt joka tapauksessa on jo kuollut yhden kaupungin verran, eli varmaan järkevää lopetella sarjaa pikkuhiljaa. Muuten alkaa väki loppua kesken. Tässä kirjassa oli jotenkin muutenkin ehkä aavistuksen surullisempi taustavire, kuin aiemmin. Tiedä sitten, johtuuko se lopun vääjäämättömästä lähestymisestä. Näitä kirjoja on kuitenkin ollut hauska lukea.

Sarjaa en ole ensimmäistä kautta lukuunottamatta katsonut telkkarista, joten en ole perillä, että miten paljon tarina eroaa telkkarista.