Child, Lincold: Utopia

Tässä vuoristoradassa ei ole jarruja...

Nevadan autiomaassa kangastuksen lailla väikkyvä Utopia on maailman kahdeksas ihme. Valtavan lasikuvun alle rakennetun huippumodernin huvipuiston laitteet avaruusasemasta hologrammihalliin ovat niin aidon tuntuisia, että ne voisivat olla taikuutta.

Aivan omanlaistaan taikuutta suunnittelee myös John Doe -niminen mestaririkollinen; taikuutta jonka suuri huipentuma on oleva Utopian lasikupuun sijoitettujen muoviräjähteiden yhtäaikainen laukaiseminen alapuolella tietämättöminä liikkuvien 20 000 kävijän niskaan. Huvipuiston laitteita ja uloskäyntejä ohjaavan tietokonejärjestelmän kaapannut Doe vaikuttaa täysin pysäyttämättömältä – ellei huvipuiston laitteet aikanaan ohjelmoinut tohtori Andrew Warne saa uutta neronleimausta seuraavan kolmen tunnin sisällä.

************************************************

Tässä kirjassa yhdistyi moni asia, josta pidän. Aika puhdasverinen toimintapläjäys ahdettuna vajaaseen 600 sivuun. Vaikka itsekin ohjelmoin työkseni, niin en osannut etsiä kirjasta virheitä koodin kuvauksen suhteen tai muuten asiaan liittyen. Kirja on kuitenkin kirjoitettu yli 10 vuotta sitten, joten voisin kuvitella, että tässä kuvatut tapahtumat voisivat olla ihan nykypäivää ja totta.

Kirjan alussa Andrew Warne saapuu uuteen huvipuistoon tyttärensä kanssa. Hän luulee tulevansa suunnittelemaan uusia laitteita, mutta hänet onkin kutsuttu ajamaan alas oma tekoälyluomuksensa, joka on aiheuttanut ohgelmia. Samaan aikaan puistoon saapuu John Doe:n johtama rikollisjoukkio, joka alkaa kiristämään puiston johtoa. Tästä alkaa muutaman tunnin kestävä piinallinen kissa-hiiri -leikki. Kirjan tapahtumat siis tosiaan sijoittuvat muutamaan tuntiin, joka on hyvä ratkaisu. Mitään ei pitkitetä liikaa, ja toimintaa riittää. Osa rikollisista ja heidän tarkoituksistaan paljastetaan heti ensimetreillä, mutta kyllä kirjan loppuunkin jäi yllätyksiä. Kirjalle annoin GoodReadsissa viisi tähteä. Tässä olivat osaset paikallaan. Pidän muutenkin kyseisen herran kirjoista, hänhän on kirjoittanut mm. Perdergast -sarjaa yhdessä Douglas Prestonin kanssa.

En ole vuosiin käynyt huvipuistoissa. Tänä päivänä en taida edes uskaltaa mennä maisemajunaa pidemmälle. Tai no, jos Lintsille menee, niin kyllä sitä nyt vuoristoradassa pitää käydä. Onneksi tässä on vielä aikaa kesään, koska ihan heti tämän kirjan lukemisen jälkeen en uskaltaisi edes possujunaan. Tässä myös korostuu eräs huoleni, joka liittyy kyllä osittain ammatinvalintaan. Koodarina tiedän, kuinka helpppo on tehdä ohjelmointivirheitä. Ja kaikkihan tässä maailmassa perustuu nykyään jo melkein koodiin. Lentokoneet, lääkärien laitteet, ja myös ne huvipuiston vekottimet. Ja tämä kirja taas toi esiin sen, kuinka helppo niitä onkaan sabotoida tai tehdä ihan inhimillisiä virheitä. 

Huvipuistona Utopia kuulostaa ihan kivalle, tosin, kuvittelisin, että vastaavia maailmalta jo löytyisi. Itse kyllä joskus haluaisin esim. Walt Disney Worldiin, ihan sen tunnelman takia. En niiden laitteiden.

Preston, Douglas ja Child, Lincoln; Kuoleman asetelma

Tällä kertaa kukaan ei ole turvassa

Kuolema kulkee Medicine Creekin elokuisilla maissipelloilla. Kansasilaisen pikkukaupungin šeriffi Dent Hazen löytää ensimmäisen ruumiin. Nenätön, huuleton ja korvaton nainen on aseteltu maissikasvuston keskelle raivattuun kehään, ja ruumista ympäröi intiaaninuoliin seivästettyjen varisten vartio.

Kun Hazenin pakeille ilmestyy mustapukuinen, kalmankalpea, syvän etelän murretta puhuva herrasmies, joka esittäytyy FBI:n erikoisagentti Pendergastiksi, kelpo šeriffillä on epäilyksensä. Niinpä Pendergast värvää avukseen kylän toisen kummajaisen, mustiin pukeutuvan teinitytön nimeltä Corrie Swanson. Kaksikon tutkimukset vievät heidät syvälle paikkakunnan menneisyyteen, intiaanien ja valkoisten välillä käytyyn veriseen taisteluun – ja takaisin 2000-luvulle, geenimuunteluun erikoistuneen elintarvikeyrityksen tarkoin varjeltujen salaisuuksien äärelle.

Mutta pelloilla ääneti kulkeva viikatemies ei lepää. Maissintähkien keskeltä löytyy yhä uusia lakoon tallattuja kehiä ja niiden keskeltä sama, kammottava kuoleman asetelma.

* * * * * * * * * * * * 

Alkuperäisistä Pendergast -dekkareista tämä on jo neljäs, mutta suomennetuista vasta toinen. Ja täytyy sanoa, että toimii kuin junanvessa (tästä on muuten kahta koulukuntaa, osan mielestä sanonta viittaa tapaukseen, joka ei toimi ollenkaan ja itse taas käytän sitä silloin, kun joku toimii moitteettomasti). Taas istuin lentomatkan nenä kiinni kirjassa, enkä juuri ulkomaailmaa havainnoinut. Koko ajan tapahtui jotain, yhtään seisovaa hetkeä ei ollut. Kirjasta löytyi nokkela etsivä, ylimielinen seriffi, näsäviisas teini ja kasa pikkukaupungin asukkeja.

Jo koko alkuasetelma on aika karmiva. Maissipellot, joiden keskeltä löytyy irvokas ruumis. Asetelma saa todella niskakarvat nousemaan pystyyn. Ruumiita alkaa tulla lisää ja paikalle saapunut erikoinen FBI -agentti värvää apurikseen Corrien, joka on alkoholisti äidin tytär, eikä oikein tule muiden kanssa toimeen.

En usko, että Pendergastin taustaa juurikaan on esitelty kahdessa ensimmäisessäkään kirjassa, joita ei siis ole suomennettu. Tässä annetaan hieman jo inhimillisempi kuva miehestä, mutta ei kuitenkaan valoteta taustaa enempää. Edelliseen kirjaan viitataan parissa kohtaa, mutta tämän voi hyvin lukea erillisenä opuksena, ei haittaa, vaikka edellisiä ei ole lukenut. 

Lopussa ehkä pitkitetään liikaa erästä tapahtumaa. Enkä edelleenkään ymmärrä sitä logiikkaa, että jos ympärillä putoaa porukkaa kuin sitä maissia konsanaan, niin mitä tekevät kirjan henkilöt? Tunkevat väen vängällä pimeisiin paikkoihin ja tyhjiin rakennuksiin. Yksin. Keskellä yötä. Hei haloo? Ei kai kukaan oikeasti tee niin, jos on vaarassa tulla tapetuksi? Itse ainakin soittaisin armeijaa hätiin.

Enkä muuten arvannut taaskaan loppuratkaisua, kuin ihan vasta loppumetreillä.

Douglas, Preston: Ihmeiden kabinetti

ERIKOISAGENTTI PENDERGAST RATKAISEE
Pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla Manhattanilla tehdään säpsähdyttävä löytö. Työmaan alla sijaitsevassa kellarissa lepää 36 ihmisen silvotut jäännökset. Pikainen tutkimus paljastaa jokaisen uhrin selkärangassa samanlaiset leikkuujäljet.
Paikallisen poliisin mielestä yli sata vuotta sitten sattuneet surmatyöt kuuluisivat pikemminkin historiantutkijoille kuin lainvalvojille. FBI:n erikoisagentti Pendergast on kuitenkin eri mieltä. Hän rekrytoi puoliväkisin mukaan tutkimuksiinsa New Yorkin luonnontieteellisessä museossa työskentelevän paleontologi Nora Kellyn ja tämän yliuteliaan reportterisulhasen William Smithbackin.
Kun Central Parkissa tapahtuu uusi murha, jonka tekotapa muistuttaa yli sadan vuoden takaisia surmia, agentti Pendergast ei vaikuta lainkaan yllättyneeltä. Mitä Pendergast oikein salaa poliisilta ja kollegoiltaan?
Pyörryttävä sukellus Manhattanin muinaiseen alamaailman johdattaa Pendergastin kumppaneineen Harlemissa sijaitsevaan ränsistyneeseen herraskartanoon, joka on hylätty mutta kaikkea muuta kuin tyhjä. Astuessaan sisään tuttuun taloon agentti Pendergast tietää kohdanneensa pitkän uransa aikaisista vihollisista kauheimman.

Mjaa, mitäs tästä sitten sanoisi. Ainakin kirja tempaisi hyvin mukaansa. Odotin koko ajan jotain yliluonnollista paljastusta, en oikein osaa sanoa, että tuliko sitä lopulta vai ei. Kirjassa mässäiltiin taas ehkä liikaa väkivallalla. Taas jaksan valittaa siitä samasta: Pitääkö jokainen väkivallan teko kuvata niin ykstyiskohtaisesti? Eikö normaali 'Agatha Christiemäinen' murha enää myy?

Sen verran kuitenkin pidin tästä erikoisesta agentista, että ostin pokkarina sarjan seuraavan osan. Tarinassahan on julkaistu aikaisemminkin osia, mutta tämä oli ensimmäinen suomennettu. Pitänee joskus lukaista ne ekatkin osat.

Tarpeelliset tiedot:

Kustantanut Gummerus.
Alkuperäinen nimi "The Cabinet of Curiosities"..
Alkuteos ilmestynyt 2002. Suomentanut Pekka Marjamäki. Sidottu, kansipaperi. 3. nidottu painos 2010.