Kuolema kulkee Medicine Creekin elokuisilla maissipelloilla. Kansasilaisen pikkukaupungin šeriffi Dent Hazen löytää ensimmäisen ruumiin. Nenätön, huuleton ja korvaton nainen on aseteltu maissikasvuston keskelle raivattuun kehään, ja ruumista ympäröi intiaaninuoliin seivästettyjen varisten vartio.
Kun Hazenin pakeille ilmestyy mustapukuinen, kalmankalpea, syvän etelän murretta puhuva herrasmies, joka esittäytyy FBI:n erikoisagentti Pendergastiksi, kelpo šeriffillä on epäilyksensä. Niinpä Pendergast värvää avukseen kylän toisen kummajaisen, mustiin pukeutuvan teinitytön nimeltä Corrie Swanson. Kaksikon tutkimukset vievät heidät syvälle paikkakunnan menneisyyteen, intiaanien ja valkoisten välillä käytyyn veriseen taisteluun – ja takaisin 2000-luvulle, geenimuunteluun erikoistuneen elintarvikeyrityksen tarkoin varjeltujen salaisuuksien äärelle.
Mutta pelloilla ääneti kulkeva viikatemies ei lepää. Maissintähkien keskeltä löytyy yhä uusia lakoon tallattuja kehiä ja niiden keskeltä sama, kammottava kuoleman asetelma.
* * * * * * * * * * * *
Alkuperäisistä Pendergast -dekkareista tämä on jo neljäs, mutta suomennetuista vasta toinen. Ja täytyy sanoa, että toimii kuin junanvessa (tästä on muuten kahta koulukuntaa, osan mielestä sanonta viittaa tapaukseen, joka ei toimi ollenkaan ja itse taas käytän sitä silloin, kun joku toimii moitteettomasti). Taas istuin lentomatkan nenä kiinni kirjassa, enkä juuri ulkomaailmaa havainnoinut. Koko ajan tapahtui jotain, yhtään seisovaa hetkeä ei ollut. Kirjasta löytyi nokkela etsivä, ylimielinen seriffi, näsäviisas teini ja kasa pikkukaupungin asukkeja.
Jo koko alkuasetelma on aika karmiva. Maissipellot, joiden keskeltä löytyy irvokas ruumis. Asetelma saa todella niskakarvat nousemaan pystyyn. Ruumiita alkaa tulla lisää ja paikalle saapunut erikoinen FBI -agentti värvää apurikseen Corrien, joka on alkoholisti äidin tytär, eikä oikein tule muiden kanssa toimeen.
En usko, että Pendergastin taustaa juurikaan on esitelty kahdessa ensimmäisessäkään kirjassa, joita ei siis ole suomennettu. Tässä annetaan hieman jo inhimillisempi kuva miehestä, mutta ei kuitenkaan valoteta taustaa enempää. Edelliseen kirjaan viitataan parissa kohtaa, mutta tämän voi hyvin lukea erillisenä opuksena, ei haittaa, vaikka edellisiä ei ole lukenut.
Lopussa ehkä pitkitetään liikaa erästä tapahtumaa. Enkä edelleenkään ymmärrä sitä logiikkaa, että jos ympärillä putoaa porukkaa kuin sitä maissia konsanaan, niin mitä tekevät kirjan henkilöt? Tunkevat väen vängällä pimeisiin paikkoihin ja tyhjiin rakennuksiin. Yksin. Keskellä yötä. Hei haloo? Ei kai kukaan oikeasti tee niin, jos on vaarassa tulla tapetuksi? Itse ainakin soittaisin armeijaa hätiin.
Enkä muuten arvannut taaskaan loppuratkaisua, kuin ihan vasta loppumetreillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti