Butcher, Jim: Death Mask

Minulla on pari muutakin harrastusta, johon voi lukemisen yhdistää. Juoksulenkillä menee suomeksi kuunneltuna äänikirjoja ja ristipistoja tehdessä taas kuuntelen englanninkielistä kirjallisuutta. Näissä Dresden Files -kirjoissa lukijan ääni vielä miellyttää korvaa. Taitaa olla James Marsters.

Harry Dresden on Chicagon ainoa ammattimainen velho. Tähän mennessä hänen historiansa on ollut vähintään kyseenalainen. Miehen haltijakummina häärii hyvin hankala keiju, tyttöystävä on muutettu melkein vampyyriksi, ja bisneksetkin ovat menneet heikosti.

Kirjan alussa Harry saa peräänsä vampyyritappajan, jonka mielestä Harryn kuolema lopettaa uhkaavan sodan vampyyrien ja velhojen välillä. Sen lisäksi Harry saa toimeksiannon, joka kyllä tuo rahaa, mutta on muuten terveydelle vaarallinen. Hänen pitäisi etsiä varastettua tavaraa, mutta kuka onkaan oikeasti varas...

Sarjan viides osa toistaa taattua laatua. Harry on oma itsensä, vaikka asiat menevät kuinka pieleen, hän ei lannistu. Tekniikka ei pidä taikuudesta, joten Harry ajelee vanhalla kuplalla ja käyttää lankapuhelinta. Apuna on sekalainen joukko ystäviä, ihmisusista, tyhjässä pääkallossa asuvaan Bob-henkeen. Hieman erilainen dekkari, mutta suosittelen.

Evanovich, Janet: Twelve Sharp

Tässä osassa Ranger joutuu pulaan ja siinä sivussa sitten Stephanienikin. Ranger kantaa tavaransa Stephanien asuntoon ja lopulta saman katon alle tuo laukkunsa myös Morelli. Stephanien ratkaisut muutamassa kiperässä tilanteessa eivät aina ole fiksuja, mutta sopii daamin tyyliin.

Kirjan alussa Stephanie on päätynyt takaisin palkkionmetsästäjäksi, tilannetta ei sen kummemmin avata. Edellisessä osassahan hän kokeili muitakin töitä. Jotka kyllä aina päättyivät, ennenkuin ehtivät oikein alkaakaan.

Kirjassa valotetaan Rangerin taustoja enemmän. Hän saa inhimillisiä piirteitä. Lola, Sally ja mummu Mazur hyppäävät musiikin ihmeellisen maailman sekaan. Jokainen on taatusti oma sekoileva itsensä. Hautajaisiinkin ehditään, mutta sehän on Burg:ssa lempihuvia.

Hauska, ja sopivan mittainen, kepeä dekkari. Hieman romantiikkaa mukana. Vähemmän kuitenkin kuin edellisessä osassa. Nyt pari muuta kirjaa väliin ja seuraavan osan kimppuun.

Evanovich, Janet: Yhdestoista hetki

Tämä painotuote naurattaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia.Stephanie Plum yrittää lopettaa palkkionmetsästäjän hommat, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.Tappouhkauksiin ja murhayrityksiin kyllästynyt Stephanie Plum ripustaa palkkionmetsästäjän hanskat naulaan ja menee nappitehtaalle töihin. Takuuluottomaailmasta irtautumista hidastavat Stephanien tehtävät perinyt Lula, joka ei tunnu pärjäävän ilman ystäväänsä, ja kaunaa kantava entinen asiakas, joka yrittää nitistää Stephanien.Stephanien hengissäpysymisponnisteluihin osallistuvat Plum-sarjan aiemmista osista tutut värikkäät sukulaiset ja ystävät, kuten kilpakosijat Morelli ja Ranger, ainutlaatuinen Mummu Mazur ja häitään valmisteleva Valerie-sisko.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Nämä kirjat vaan jaksavat aina ilahduttaa. Ihanan kepeää rikostutkimusta romanssilla höystettynä. Stephanie päättää lopettaa rikollisten jahtaamisen ja siirtyä kunniallisiin töihin. Äitinsä riemuksi. Mutta, eihän Stephanie olisi mitään, jos ei ongelmat seurausi häntä uusiin kuvioihin. Työpaikat vaihtuvat liukuhihnalla, kaikki mihin Stephanie koskee, tuntuu räjähtävän tai palavan alta pois. Joku haluaa hallaa neitoselle ja hän asustelee Morrelin luona pysyäkseen turvassa. Nämä kaksi eivät tietenkään saa pidettyä sormiaan erossa toisistaan, vaikka Rangerikin aiheuttaa perhosia Stephanien vatsaan.

Kylästä on kadonnut vanhoja miehiä, ja pulmaa yrittävät ratkoa vähän kaikki. Siinä sivussa Valerie -sisko järkkää häitä ja Lula yrittää astua Stephanien jättämiin palkkionmetsästäjän kenkiin. Kirjassa ei ole mitään uutta, mutta taattua narmohermoja kutkuttavaa menoa. Melkein jokainen hahmo on yliampuva, mutta näiden kirjojen tyyliin se vaan tuntuu sopivan. Seuraava osa menee varmasti aika pikaisesti lukuun.

Tämän kirjan käänsi: Terhi Vartia

Vala, Vera: Tuomitut

Arianna de Bellis saa toimeksiannon Torinossa asuvalta sukulaiseltaan, jonka tytär on liittynyt outoon lahkoon ja saattaa olla vaarassa. Samaan aikaan Torinon tuomiokirkon edustalta löytyy jesuiittapappi, jonka pää on katkaistu miekalla. Kaksi pappia on jo kuollut hämärissä olosuhteissa, ja kaikki viittaa sarjamurhaajaan. Surmat huolestuttavat Vatikaania, joka lähettää rikostutkimuksiin mukaan Ariannan pappisveljen Areksen. Alkaa kilpajuoksu aikaa ja murhaajaa vastaan. Tutkimusten edetessä lahkon menneisyydestä paljastuu huolestuttavia asioita, jotka saattavat kytkeytyä murhiin. Arianna joutuu myös punnitsemaan el Lobon varoitusta siitä, että hän ja hänen syntymätön lapsensa olisivat hengenvaarassa.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Luin lomalla aika putkeen kolme viimeisintä Arianna de Bellis -sarjan osaa. Olen pitänyt niistä kaikista, mutta tämä nelonen oli ehkä paras tähänastisista. Tässä kirjassa keskityttyttiin enemmän rikoksen ratkaisuun, kun kirjasarjan läpi kulkevaan toiseen juoneen. 

Arianna on hankalassa tilanteessa miesystävänsä, ulkoministerin kanssa. Hän ottaa etäisyyttä ja lähtee Torinoon selvittämään sukulaistytön katoamista. Samaan aikaan Torinossa riehuu sarjamurhaaja ja hänen veljensä on kytköksissä näiden rikosten selvittelyyn. Sisarusten polku risteytyykin väistämättä tarinan edetessä. Arianna saa mukaansa Angelon, toimiston luotettavan apulaisen. Juoni etenee rivakasti, ja välillä Ariannan tempaukset kyllä vähän arveluttavat. Ne eivät välttämättä ole sieltä loogisimmasta päästä. 

Pidän kirjoista siksikin, että maana Italia on itselleni aika tuntematon. Vera Vala sijoittaa kirjansa eri kaupunkeihin ja kuvaa niitä hyvinkin elävästi. Hän osaa oman taustansa takia kuvata Italiaa suomalaisen silmin ja erotella ne asiat, jotka meitä lukijoina kiinnostavat. En itse erota parman kinkkua joulukinkusta, mutta varmasti ruuan ystävät osaavat arvostaa kirjassa eri asioita.

Näissä dekkareissa väkivallalla mässyttely jää sivuosaan, vaikka sitäkin kyllä on. Se ei kuitenkaan hypi silmille häiritsevästi. 

James Patterson: Neljä sokeaa hiirtä

Rikoskomisario Alex Cross aikoo jättää työpaikkansa Washingtonin väkivaltaryhmässä. Kollega John Sampson pyytää häntä kuitenkinj vielä yhteen juttuun mukaan. Sampsonin ystävä kersantti Ellis Cooper on tuomittu sotaoikeudessa kuolemaan kolmen naisen murhasta, vaikka mies vannoo syyttömyyttään. Cross ja Sampson matkaavat Pohjois-Carolinaan tutkimaan tapausta, ja armeijan vaikenemisen linjasta huolimatta heille selviää, ettei Cooper ole ainoa, joka on lavastettu syylliseksi. Sitten Cross alkaa saada viestejä salaperäiseltä "Jalkaväkimieheltä". Kuka hän on, ja miten hän kytkeytyy raakalaismaisiin murhiin? Voiko hänen tietoihinsa luottaa tapauksessa, johon liittyy niin armeijan salamurhaajia kuin Vietnamin sodan julmuuksia? Edetessään yhä lähemmäs veristä totuutta Cross ja Sampson joutuvat itsekin tappajien tulilinjalle.
*********************************************************************************

Suomentanut: Päivi Paappanen

Ensin huomio: ei kannata aloittaa sarjaa keskeltä. Tämä oli Goodreadsin mukaan jo 8. Osa Alex Cross - sarjaa. Nyt tiedän paljon sellaista, jota en välttämättä haluaisi etukäteen tietää.

Alex on tienhaarassa, hänelle on tarjottu toista työtä. Nyt hän kuitenkin lupautuu auttamaan vanhaa kaveria Sampsonia pelastamaan toisen vanhan kaverinsa. Joka on tuomittu kuolemaan murhista, joihin hän vannoo olevansa syytön. Vastaavia tapauksia alkaa tupsahdella eteen enemmänkin, ja Alex haistaa palaneen käryä. Kirja on siitä taas vähän erilainen, että tässä koko ajan on selvää miehen syyttömyys ja murhien tekijät. Sodat muuten tuntuvat olevan loputon ideoinnin lähde amerikkalaiselle kirjallisuudelle. Tässä palataan Vietnamin sodan tapahtumiin.

Taattua dekkaria, tykkään kyllä näistä. Vaikka tässäkin on taas aika raakoja kohtauksia. Edelleenkään en pidä niistä. Mutta ne nyt ohittaa aika nopeasti. Lopullisia syyllisiä jahdataan läpi maan ja samalla viritellään romanssinpoikasta siellä ja täällä. Eipä nyt mitään erikoista sanottavaa, kuin että aloittakaa sarja alusta ja kannattaa lukea. Pattersonhan on kirjoittanut kymmeniä kirjoja, joista olen kyllä muita lukenut aiemmin. Tämä herra Alex Cross oli uusi tuttavuus, mutta varmasti palaan miehen luokse uudelleenkin.

Carter, Ally: Suloinen huijari

Nimi: Katarina Bishop. Ikä: 15. Ammatti: Mestarihuijari.

Kun Katarina Bishop oli kolmevuotias, hänen vanhempansa veivät hänet tutustumaan Louvreen, jotta tyttö voi valmistautua tuleviin taidevarkauksiin. Kun Kat täytti seitsemän, hän matkusti setänsä kanssa Itävaltaan varastamaan kruununjalokiviä.

Viisitoistavuotiaana Katarina suunnitteli ensimmäisen ikioman huijauksensa: hän keplotteli itsensä oppilaaksi maan parhaaseen sisäoppilaitokseen ja päätti samalla jättää rötöstelyn lopullisesti taakseen.

Mutta jos on sattunut syntymään mestarivarkaiden perheeseen, kaidalla tiellä pysyttely on vaikeaa. Varsinkin jos oma isä on pulassa. Katin isä on sotkeutunut taidekokoelman varkauteen ja tarvitsee apua päästäkseen pälkähästä. Katilla on kaksi viikkoa aikaa etsiä maalaukset ja varastaa ne takaisin. Hänen täytyy yhdessä kavereidensa kanssa tehdä niin huima huijaus, että sellaista ei ole aiemmin nähty. Samalla hänellä on mahdollisuus varastaa takaisin oma elämänsä…

****************************************************************************'

Suomentaja: Tytti Träff

Jos nyt heitetään järki ja logiikka romukoppaan, niin tämä oli oikein viihdyttävä nuortenkirja. Kat on siis mestarihuijari, joka on syntynyt varkainen sukuun. Tällä kertaa hänen pitää pelastaa isänsä, joka on joutunut lavastetun kierouden uhriksi. Kat ystävineen joutuu juonimaan mitä ihmeellisimpiä kupruja maailman parhaiten vartioituihin taidenäyttelyihin saadakseen takaisin jotain jo kertaalleen varastettua.

Kirja etenee sulavasti, koko ajan tapahtuu jotain. Ja onhan toki joukkoon sotkettu romantiikkaakin. Se, että maailman taitavimmat varkaat tuntuvat olevan 15 -kesäisiä, ei pahemmin haittaa loppupeleissä. Jos pystyy unohtamaan ne kavereiden teini-ikäiset... Kyllähän tuossa iässä tekniset taidot ovat huippuluokkaa. Eikä tietenkään haittaa se, että näillä lapsilla tuntuu olevan käytössään loputon rahavaranto. 

Suosittelen, oikein virkistävä välipala. Luen taatusti jatkossakin, jos vastaan tulee.

Harris, Charlaine: Kuiskauksia haudan takaa

Harper Connelly on 24-vuotias, rehellinen, lojaali mutta monien silmissä varsin outo nuori nainen. Teini-ikäisenä Harperiin iski salama ja hän sai kyvyn aistia kuolleiden sijainnin ja viimeiset hetket. Niinpä hän etsii työkseen kuolleita ihmisiä, apunaan velipuolensa Tolliver. Kaksikko liikkuu toimeksiantojen perässä paikasta toiseen ja saa selville salaisuuksia, joiden moni toivoisi pysyvän haudattuina. Harper ja Tolliver matkaavat nyt pieneen arkansasilaiseen kylään selvittämään paikallisen teinitytön kohtaloa. Tytön ruumis löytyy pian, mutta valheiden verkko on sotkuisempi kuin Harper olisi voinut koskaan arvata. Jokaisella kylän omalaatuisista asukkaista tuntuu olevan omia luurankoja kaapissaan, ja joku heistä on valmis menemään hyvin pitkälle pitääkseen ne siellä.

****************************************************

Yliluonnollinen dekkari. Tämä varmasti kuvaa parhaiten tätä kirjaa. Minä pidin. Kirjassa päähenkilönä hyörii hyvin samankaltainen neitokainen, kuin Harrisin edellinenkin sankaritar. Ajatustenlukija Sookie, joka kaveerasi vampyyrien ja ihmissusien kanssa.

Mutta ei se haittaa, molemmat daamit ovat aikaansaapia nuoria, joita tämä maailma näin laman aikana kaipaa. Harper on saanut kykynsä salamaniskun seurauksena ja hän kammoaa ukkosta yli kaiken. Hän kuulee kuolleet. Voin kuvitella, että vierailut hautausmaalla ovat aika mielenkiintoisia. Tässäkin kyllä pyöritään niissä maisemissa muutamaan kertaan. Sen lisäksi, että Harper siis kuulee kuolleet, hän myös näkee heidän viimeiset hetkensä. Jotka usein ovat väkivaltaisia. 

Ekassa osassa Harper etsii velipuolensa kanssa pienessä kaunpungissa kadonnutta tyttöä. Tuntuu, että jokaisella on oma lehmä ojassa, joillakin jopa koko navetta. Sisarukset molemmat virittelevät jotain romanssipoikasta tahoillaan, mutta lopulta he ovat kuitenkin kahdestaan, eikä oikein kehenkään voi luottaa. Kirjassa tapahtuu koko ajan, ja se on pidetty sopivan lyhyenä. Ei pitkitetty liiikaa. 

Taatusti luen sarjan seuraavatkin osat. Pidän näistä kirjoista, jossa ei tarvitse sen kummemmin ajatella, lukee kirjan, ja sen jälkeen sen voi unohtaa. Siitä jää kuitenkin hyvä mieli, ei harmita, että tuli luettua. 

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Etsivätoimiston osakas, italialais-suomalainen Arianna de Bellis elää ylellistä mutta yksinäistä elämää Roomassa. Nuori, leskeksi jäänyt punapää on miehensä Giovannin kuoleman jälkeen ryhtynyt ratkomaan rikoksia. Tolfan pikkukylässä on surmattu vaalea amerikkalaiskaunotar. Lily Montgomery pani
eläessään kylän miesten päät pyörälle, ja Arianna huomaa pian, että viettelijättäreksi leimatulla naisella on riittänyt vihamiehiä. Hänen ruumiinsa löytyy kosteasta mullasta muinaiselta etruskien palvontapaikalta. Lilyn lanko, Realen hotellisuvun hurmuri Luciano pyytää Ariannaa etsimään murhaajan. Jäljittäessään kylmäveristä tappajaa Arianna huomaa, ettäTolfan kylä kuhisee kateutta, menetettyä rakkautta ja kostonjanoa. Tutkimusten edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Arianna saa huomata joutuneensa seuraavaksi tappolistalle. Eikä kukaan pääse pakenemaan taustalla häälyvän mafian synkkää varjoa.

************************************************

Tästä suomalaisen dekkaristin esikoisromaanista oli puhetta ja juttua monessakin blogissa ja esittelyssä. Joten ajattelin itse katsastaa asian. Ja hyvä, että tein sen. Kirja oli oikein mukaansa tempaava, ja juoni eteni sujuvasti.

Ihan sellainen perusdekkari, mutta pisteet ensinnäkin kotimaisuudesta ja mukavan letkeästä sankarittaresta. Kirjassa melkein jokainen voisi olla motiivin puolesta murhaaja. Itse olin tyytyväinen loppuratkaisuun, ja kirja maalailee ihanaa maisemaa Italian maaseudusta. Itsekin vastaavissa pikkukylissä vierailleena pystyin jotenkin kuvittelemaan maisemat. Itse juoni on jo kuvattu takakannessa aika hyvin, joten ei siitä sen enempää. Rikoksen ratkomisen lomassa Arianna kehittelee myös pientä romanssinvipinää ympärilleen. 

Ihan varmasti jatkossa luen kaksi sarjaan tehtyä jatko-osaakin. 

de la Motte, Anders: Peli

“Haluatko pelata peliä?” Bussista löytyvä kännykkä kutsuu Henrikin salaiseen reality-peliin. Hän saa Pelinjohtajalta tehtäviä, joiden suorittamisesta hänen täytyy kuvata videoita nettiin. Netissä myös seurataan pelin etenemistä ranking-listoilla. Kun harmittomat tehtävät alkavat muuttua yhä vaarallisemmiksi, Henrik huomaa sotkeutuneensa salaliittojen verkkoon. Hän on piinallisen päätöksen edessä: jatkaako peliä, vai kääntyäkö Pelinjohtajaa vastaan?

****************************************************

Luulin tätä ensin hieman toisenlaiseksi kirjaksi. Mutta pohjimmiltaan tämä oli dekkari. Toiminnallinen dekkari taisi olla määritelmä jossain kuvauksessa. Ja toimintaa kyllä riitti. Kirjassa pyöritään Tukholman alueella. Ruotsalaiset osaavat kyllä kirjoittaa dekkareita, vaikka tässäkin on hieman masentava pohjavire. Vettä ei sentään sada koko aikaa.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joista Henrik on toinen. Hän löytää sattumalta kännykän, johon tulevat viestit houkuttelevat häntä yhä erikoisempiin tehtäviin. Kaikkia tehtäviä yhdistää se, että ne eivät kulje lain oikeaa puolta. Henrik on kuitenkin huomiota hakeva, hieman elämästä syrjäytynyt nuorimies, jota tämä vaara ja kunnia vetävät puoleensa.

Kirjaa kerrotaan myös erään naispoliisin näkökannalta ja hänen ja Henrikin tiet yhtyvät monta kertaa. Henrik tajuaa jossain vaiheessa, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää ja hän ajatuuu yhä syvemmälle pelin syövereihin. Lopulta hän on todellisessa hengenvaarassa.

Henrik alkaa selvittää, mitä Pelin takana oikein on. Apuna hänellä on vanha koulutoverinsa, ja muutama muu hyvin erikoinen heppu. Kirja jää toki niin kutkuttavasti kesken, että jossain vaiheessa on pakko jatkaa lukemista. Nyt en kuitenkaan malta, kun on niin monta muuta kirjaa kesken. Kirja ei kuitenkaan ollut ihan niin loistava, että se veisi yöunet, jos juoni ei selviä.

Evanovich, Janet: Ten Big Ones (Stephanie Plum, osa 10)

Stephanie Plum -sarja on hyvänmielen dekkarisarja. Sarja ei nojaa mihinkään yliluonnolliseen vaan sen hilpeys perustuu nimihenkilön jokseenkin tapahtumarikkaaseen persoonaan ja lähipiiriin.

Stephanie on serkkunsa firmassa toimiva palkkionmetsästäjä. Hän ajautui hommiin vähän vahingossa, eikä ole mikään loistava työssään. Tosin, hän on sitkeä ja haluaa aina antaa viimeisen sanan, joten siinä tulee ajauduttua mitä hankalimpiin tilanteisiin.

Tässä osassa Stephanie joutuu puolivahingossa todistajaksi ryöstölle. Vika on Lulan, joka haluaa esitellä ampumataitojaan. Stephaniesta tulee kuitenkin ainoa, joka on nähnyt Kylää piinaneen ryöstäjän kasvot. Tämän lisäksi hän onnistuu ajelulla ajautumaan hieman huonommalle alueelle ja saa sitä kautta peräänsä myös ammattitappajan ja vaarallisen jengin vihat niskaansa. Luulisi siinä olevan jo yhdelle ihmiselle tarpeeksi. Tämän lisäksi hän on pikaa pikaa asunnoton. Hänen asunnossaan majaileva sisko, Valerie järkkää häitään, naiseksi pukeutuvan Sallyn avustuksella ja kaksi eri miestä aiheuttaa väristyksiä.

Eli ihan tavallinen viikko Stephanie Plumin elämässä. Tässä kirjassa vähän alkoi jo tökkiä se, että neito on ihan oikeasti pulassa. Mutta ei. Avun pyytäminen ei nyt vaan tulee kuuloonkaan, hänen on käytävä töissä (miksi kysyy epätietoinen, jos kerran henkikulta on vaarassa), eikä järjen käyttö taida olla aina ihan sallittua. En yhtään ihmettele, että Morelli repii välillä pelihousunsa.

Kaikesta pienestä epäloogisuudesta huolimatta kirja oli taas viihdyttävä. Nopeasti etenevä juoni, kirja kirjalta poukkoileva kolmidraama Morellin, Stephanien ja Rangerin välillä. Rangeristakin paljastettiin taas hieman lisää.

Christie, Agatha: Sininen juna

Hercule Poirot
rubiinimurhaajan jäljillä

”Mutta on kaksi sellaista
jotka tietävät. Toinen on hyvä Jumala, toinen on Hercule Poirot." Näin
mahdottomia lausuessaan tuo itserakas nero on kuitenkin oikeassa. Sinisen junan
tapausta pidetään jo ratkaistuna, kun Hercule vielä kertaa tapahtumat ja oivaltaa,
kuka lopulta murhasi Ruth Ketteringin.

Rikas, kaunis ja
avioliitossaan epäonnistunut Ruth Kettering lähti Sinisellä junalla Ranskan
Rivieralle tapaamaan rakastettuaan. Hänellä oli mukanaan mittaamattoman arvokas
ja haviteltu Tulensydän-rubiini. Yöjunan käytävillä liikkui monia ihmisiä,
mutta vain yksi otti hengen Ruthilta ja vei jalokiven mennessään. Jalokivi oli
motiivi, mutta kenellä oli tilaisuus tihutyöhön ja syy murskata kaunottaren
kasvot?

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

Tämä dekkari oli seuranani lenkkipoluilla äänikirjan muodossa. Nyt pitäisi kyllä jo muistaa, että tällaiset kirjat eivät ole oikein hyvä ratkaisu, jos kuuntelee tätä kerran - pari kuukaudessa. Yleensä juoksen kaverin kanssa, joten tämä kirja ei oikein edennyt. Tämä oli seuranani myös silmäleikkauksen jälkeen, mutta silloinkaan en saanut tätä loppuun, joten nyt parilla lenkillä sitten kuuntelin loppuratkaisun. Lukijana oli Lars Svedberg, joka on kyllä lukija omaan makuuni.

Nyt se vähän lässähti, koska oli vaikeuksia muistaa, että kuka oli kuka ja kuka nyt oli tehnyt sitten mitäkin. Englantilaiset nimet kuulostivat samalle korvaan, eikä perus-Poirotin juonet juurikaan toisaalta eroa, joten mitään varsinaista kliimaksia ei tullut. Mietinkin, että pitäisi varmasti lukea viimeiset luvut ihan kirjasta. Pelkään, että hyppäsin jonkun kappaleen yli kokonaan, koska loppu tuli todella töksähtäen. Kirja vielä loppui kesken lenkin alkuosuuden, eikä ollut mukana mitään muuta kuunneltavaa, joten loppumatkan pyörittelin juonta mielessäni. 

Kirjana toki hyvä. Alussa murhataan nuori ja rikas nainen junassa. Sopivia ehdokkaita on useita, ja juoni kuljettaa Poirotin ja muut Ranskan Rivieralle, jossa tuohon aikaan, ja kai nykyäänkin rikkaat ja hyvinvoivat lomailevat.

Tykkään näistä Christien dekkareista, kun näissä ei kuitenkaan mässäillä väkivallalla. Toki, tässäkin on raaka murha, kasvot murskattu jne. mutta ei sitten muuta tarpeetontakin kuvausta aiheesta. Eipä tästä nyt muuta osaa sanoa, kuin että suositellaan dekkareiden ystäville.

Mankell, Henning: Valkoinen naarastiikeri

Kadonnut nainen, mustan miehen sormi, harvinainen eteläafrikkalainen pistooli, venäläinen radiolähetin - Kurt Wallander rakentaa kuvaa paloista, jotka eivät tunnu loksahtavan paikoilleen.

Kiinteistövälittäjä Louise Åkerblom katoaa jäljettömiin Ystadissa Ruotsissa. Maapallon toisella puolella Etelä-Afrikassa joukko buureja suunnittelee attentaattia, joka hajottaisi uudistusmieliset voimat ja palauttaisi vallan apartheidin kannattajille.

Rikoskomisario Wallander saa Åkerblomin tapauksen tutkittavakseen ja hän vaistoaa heti, ettei kysymys ole tavallisesta katoamisesta. Tutkinnan mittaan hän osoittaa jälleen pitävänsä ihmisyyttä tärkeämpänä kuin poliisien ohjesääntöä - ja maksaa vakaumuksesta kovan hinnan.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

Minkä ihmeen takia suomalaisia pidetään aina melankolisena kansana? Kyllä nämä ruotsalaiset pikkukaupungin poliisit ovat ihan omaa luokkaansa. Tässä kirjassa Wallander saa ihmeteltäväkseen kadonneen kiinteistövälittäjän ja irroneen sormen. Nainen löytyy kyllä aika alkumetreillä ja sormen omistajakin kerrotaan lukijoille aika nopeasti. Wallander ei sitä tosin siinä vaiheessa tiedä. 

Edellinen osa kertoi Kurtin seikkailuista Latviassa ja tässä osassa sukelletaan Etelä-Afrikan historiaan. Toki, olen joskus historiaa lukenut ja tiesin buurien liittyvän tuonne päin maailmaa. Mutta tämä kirja valotti enemmänkin heidän historiaansa. Jännä oli lukea tarinaa, joka on kirjoitettu 1990 -luvun alussa ja mm. Nelson Mandela oli vasta vapautettu vankilasta. Juurihan minä katsoin telkkarista hänen hautajaisiaan.

Tarina etenee kahdella rintamalla. Toisaalla poliisit Kurtin johdolla yrittävät selvittää katoamisia ja irronneita sormia Ruotsissa ja toisaalla kerrotaan buurien halusta saada Etelä-Afrikka omaan valtaansa. Heidän mielestään valkoisten ylivaltaa ollaan rajoittamassa liikaa, joten radikaali salamurha saattaisi auttaa asiaa. Loppua kohden tarina tiivistyy ja luin taas aika vauhdilla viimeiset sata sivua. 

Nyt kuitenkin jätän herran Mankell vähäksi aikaa rauhaan. Politiikka on jees, mutta mieluummin nyt seuraavaksi pokkaririntamalla jotain vähemmän poliittista. Näitä kirjoja taitaa kuitenkin olla vielä kymmenkunta jäljellä, joten kyllä niitä vielä riittää. Ja tästäkin kirjasta jäi edeltäjänsä tapaan vähän halju fiilis. Kyllä me aika lintukodossa elämme. 

Ja sivuhuomautus: 44-vuotias ei ole vielä järin vanha, vaikka Wallanden parissa kohtaa antaa niin ymmärtääkin. Ei se hauta odota seuraavan mutkan takana, kun 40 pamahtaa mittariin.

Mankell, Henning: Riian verikoirat

Etelä-Ruotsin rannikolle ajautuu kumilautta, jolla makaa kaksi kuollutta miestä. Miesten sanotaan olleen venäläissyntyisiä rikollisia Latviasta, ja Kurt Wallander lähtee Riikaan selvittämään tapausta. Vasta perillä Wallanderille paljastuu, että hänen nimensä on murhien takana olevan salaliiton tappolistalla.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 
Suomalaisia aina syytetään synkkämielisiksi, mutta eipä ruotsalaiset kyllä paljon jälkeen jää. Ainakin, jos uskoo heidän rikoskirjallisuuden luomaa kuvaa. En ole kovin montaa Wallander -leffaa nähnyt, mutta tuntuu, että niissä sataa ihan koko ajan. Ja on synkkää ja pimeää.

Otin joku aika sitten uudelleen lukuun nämä ruotsalaisen rikoskirjallisuuden kuuluisat teokset ja täytyy myöntää, että kyllä Mankell kirjoittaa osaa. Osa kirjoista on ehkä hieman liiankin poliittisia makuuni, mutta juoni on yleensä mukaansa tempaava.

Tässä, Wallander -sarjan toisessa kirjassa Kurt Wallander tutkii rannikolle ajautuneiden ruumiiden arvoitusta. Ruumiit kuuluvat Latvialaisille miehille ja sieltä lähetetään poliisi selvittämään asiaa. Jälkeenpäin Kurt kutsutaan vastavierailulle selvittämään asiaan liittyvää toista rikosta.

Kirja on kirjoitettu 1990 -luvun alussa, jolloin kuohunta Neuvostoliiton ja muiden Baltian maiden välillä on kova. Toki, nykytilanteen valossa jutut kuuulostavat kovasti tutuille. Mankell maalaa kuitenkin Latviasta aika ankean kuvan, ja se varmasti kyllä vastaa todellisuutta. Wallander yritää selvittää murhaa tilanteessa, jossa hän ei voi luottaa oikein kehenkään, ja kaikki salaavat jotain. Sen lisäksi tietenkin kaikkea salakuunnellaan. Wallander palaa Latviaan parikin kertaa ja kirjan loppua kohden jännitys tiivistyy aika reilusti. Kirjan keskivaiheilla oli ehkä vähän turhaa toistoa, vaikka kirja itsessään olikin aika lyhyt. Vajaat 300 sivua.

Evanovich, Janet: Yhdeksän hyvää

Palkkionmetsästäjä Stephanie Plum saa pomoltaan Vinnieltä komennon jäljittää Samuel Singh, intialaismies, josta on tullut laiton maahanmuuttaja Vinnien takaaman oleskeluluvan päätyttyä. Juttuun kytkeytyy myös mystinen Ranger, mies, joka on ennenkin pistänyt Stephanien sekaisin. Hän ilmaantuu hankalalla hetkellä: Stephanie ja hänen poliisipoikaystävänsä Joe Morelli ovat juuri muuttaneet yhteen. Hulvaton juoni huipentuu Las Vegasissa, jossa pelipanokset ovat korkeita eli henki herkässä.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

Stephanie aiheuttaa taas harmaita hiuksia perheelleen ja varsinkin Morellille. Joe ja Stephanie asustavat saman katon alla, tosin, se tuntuu olevan enemmän pakon sanelemaa, kuin varsinaista avoliittoa, mutta homma tuntuu toimivan.

Stephanie lähtee etsimään maahanmuuttajaa, joka katoaa. Jos kaveria ei löydy viikon sisään, Vinnie menettää paljon rahaa, maineensa ja ehkä firmansakin. Samuel, kateissa oleva mies siis, asuu alivuokralaisena hyvin herttaisen rouvan (kamala riivinrauta) luona, jonka koira on myös kadonnut samalla. Stephanieta säälittää koira ja hän ottaa homman hoitaakseen. Samuelin työpaikan omistaa kolme veljestä ja aika nopeasti yhdestä heistä tulee pääepäilty, varsinkin kun ruumiita alkaa taas löytyä vähän liiankin kanssa.

Stephanieta vainoaa sekopäinen kukkien lähettäjä, joka tuntuu pelaavan jotain peliä Stephanien kustannuksella. Tästä kirjasta ei selvitä ilman synnytystä ja reissua Las Vegasiin. Jossa jopa puhtoinen Conniekin räväyttää.

Tässä kirjassa suomentaja oli vaihtunut, ja esim. Kylä ei ollutkaan enää kylä, vaan Burg alkuperäisen nimen mukaan. Muutenkin kieli ei ollut ihan samanlaista, mutta hyvin sen luki. Näitä ei tällä hetkellä ole enempää suomennettu, mutta latasin jo kindlelle seuraavia osia. Kunhan saan muutaman muun kirjan alta pois, niin pitää taas jatkaa tarinaa. Vähän epäilen, että ei Morelli - Ranger -kuvioon saada oikein selvyyttä, mutta hauskahan siitäkin kolmiosekoilusta on lukea. Sitä ei voi oikein kutsua kolmiodraamaksikaan. 

Evanovich, Janet: Kahdeksan kaunista

Avioerojuttujen setviminen ei oikeastaan kuulu takuukarkureita metsästävän Stephanie Plumin toimenkuvaan. Kadonneen äidin ja tyttären tapaus tulee Stephanielle enemmänkin sukurasitteena, hänen vanhempiensa naapurista.

Pelottava Eddie Abruzzi varoittaa Stephanieta pitämään näppinsä irti jutusta. Stephanien entinen heila Joe Morelli ja tuoreempi tuttavuus Ranger sen sijaan varoittavat häntä Abruzzista. Molemmat neuvot alkavat tuntua varteenotettavilta, kun Stephanie saa ovelleen käärmeitä, autoonsa tarantelloja, sohvalleen kahtia sahatun miehen ja peräänsä pupujussiksi pukeutuneen stalkkerin. Rangerin on aika kaivaa Stephanien ase ulos keksipurkista, joskin Stephanie odottaa saavansa muutakin: miksei Ranger ole vieläkään lunastanut Stephanielta saamaansa intiimiä palkkiota? Onneksi tämän tytön perässä juoksee mies jos toinenkin – heillä tosin tuppaa olemaan naamiot kasvoillaan ja vain räjähteitä ojennettavanaan.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Tässä kohtaa Stephanie on oikeassa. Eddie Abruzzi on pelottava. Ja kukaan, ei kukaan voi pitää hämähäkeistä. Ottaisin ehkä sohvalleni ennemmin sen kahtia sahatun ruumiin, kuin autooni kasan isoja hämppiksiä. Jostain syystä käärmeet eivät aiheuta niin suurta inhoreaktiota. 

Mainostin näitä kirjoja kaverille perusdekkareina. Sitähän ne ovat. Olennainen juoni ei juurikaan muutu, mutta silti sitä aina ahmii viimeiset sivut, jotta saa tietää koko kuvion. Yleensä perusjuoni selviää jo aiemmin, mutta aina loppuun jää joku koukku. 

Stephanie selvittelee vanhempiensa naapurin sukulaistytön katoamista, ja siihen liittyvää sotkuista avioeroa. Samalla hän tulee sohaisseeksi ampiaispesää ja saa peräänsä vaarallisen gansterin Abruzzin. Ja tästä miehestä häntä varoittelevat sekä Morelli ja Ranger. Morelli on edelleen rakastunut Stephanieen, mutta ei halua rinnalleen vaarallista työtä tekevää neitosta. Okei, myönnettäköön, että olen vähän samoilla linjoilla Morellin kanssa, Stephanie ottaa mielestäni välillä liikaa riskejä. Saa olla moderni nainen, mutta ihan tyhmänrohkea ei tarvitsisi olla.

Stephanien aina niin puhtoinen sisko on osoittautunut vähemmän puhtoiseksi. Tai siis systerin aviomies, jonka takia sisko majailee lapsineen myös vanhempien talossa. Myös Rangerin kanssa tapahtuu vähän muutakin kuin kädestä pitämistä. Mutta, edelleen tämänkin kirjan jälkeen kannatan Morellia. 

Janet Evanovich: Herttaseiska

Palkkionmetsästäjä Stephanie Plumin tuorein tehtävä kuulostaa liian helpolta ollakseen kiinnostava: oikeuden eteen on tuotava Eddie DeChooch, vanha puolisokea mies, joka tapailee Stephanien isoäitiä. Mutta vanha kettu pitää Stephanieta pilkkanaan, piilottelee kuollutta naista takapihallaan ja karkaa Stephanien kynsistä kerran toisensa jälkeen. Sitten harmittomat pilviveikot Dougie ja Mooner katoavat, ja lopulta kidnapataan Stephanien isoäitikin! Kaiken lisäksi Stephanie huomaa olevansa keskellä hääjärjestelyjä – yllättäen omiaan.

Apuun ilmestyy Ranger, mies joka osaa kaiken mitä Stephanienkin kuuluisi osata ja joka saa hänen polvensa spagetiksi. Hän auttaa Stephanieta DeChoochin nappaamisessa yhdellä ehdolla, joka ei tee hyvää Stephanien ja Joe Morellin naima-aikeille: Stephanien on vietettävä yksi yö hänen kanssaan…

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *  * * *

Lauantai oli hyvä lukupäivä. Tiedä sitten, johtuiko edellisen illan pikkujouluista vai mistä, mutta oli mukava maata sohvan pohjalla kirjakasan kanssa. 

Jälleen yksi Stephanie Plum -tarina paketissa. Vaikka olen nyt lukenut näitä useamman aika nopeaan tahtiin, ei se tunnu haittaavaan. Tarinat itsessään ovat aika samankaltaisia. Tässäkin Stephanie metsästää oikeutta pakoilevaa roistoa, tällä kertaa vanhaa papparaista, joka kuitenkin kerta toisensa jälkeen pääsee pakoon.

Stephanie saa jälleen kerran kaksi itseään seuraavaa puoliroistoa / sekavaa tapausta riesakseen. Ja tälläkään kertaa Stephanien ovi ei pidä ulkona ketään. Mukana sekoilevat myös Dougie ja Mooner, joihin tutustuttiin jo edellisessä osassa. Nämä veijarit ovat esimerkki siitä, mitä aivoille tapahtuu, kun käyttää liikaa kamaa. Mutta silti kavereihin ei voi olla ihastumatta. 

Stephanien naima-aikeet ovat vastatuulessa. Se ei tosin juurikaan tunnu neitoa haittaavan. Lopussa otetaan taas yksi askel herrojen Ranger ja Morrel välillä. Ehkä seuraava osa tuo jo selvyyttä tähänkin kuvioon. Tai sitten ei... Olen kuitenkin kaikesta huolimatta edelleen Morrellin leirissä. 

Evanovich, Janet: Kuudestilaukeava

Lunnaskarkureita metsästävä Stephanie Plum on tehnyt valintansa vanhan sydänkäpysensä, poliisi Joe Morellin ja uuden työkumppaninsa Rangerin välillä. Eron hän ei pääse kummastakaan, sillä hänen uusin tehtävänsä on tuoda oikeuden eteen entinen erikoisjoukkojen agentti, niin ikään palkkionmetsästäjänä toimiva Carlos Manoso – alias Ranger. Kaiken lisäksi Mamma Mazur, aivan omassa logiikka-avaruudessaan elävä Stephanien isoäiti, päättää muuttaa lapsenlapsensa luo.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

Kirja ei eroa mitenkään edellisistä. Stephanie luuhaa Morrelin kanssa ja tällä kertaa metsästettävä on Ranger. Ranger aiheuttaa perhosia Stephanien vatsaan muutenkin, mutta ainakaan vielä tilanne ei etene heidän välillään sen kummemmin. Lopussa itse asiassa Stephanie joutuu omien häidensä spekulaation kohteeksi.

Isoäiti on tapansa mukaan loistava, ja mukaan seurakuntaan ujuttautuu myös pari huumeveikkoa / varastetun tavaran myyjää. Myös Stephanieta väijyy pari aika vitsikästä veijaria. Isoäiti muuttaa hetkeksi Stephaien luokse, hän yrittää ajaa ajokorttia ja hankkii poikaystävän. Muutaman kerran taisin nauraa ihan ääneen. Eihän näissä kirjoissa oikein todellisuus taida kohdata juonta, mutta ei se haittaa. Ei näitä niin vakavasti kannata ottaa.

Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa, joka jo itse asiassa on lukemattomien kirjojen pinossa seuraavana. Tosin, ensin luen loppuun yhden maailmanlopun kuvauksen. Josta lisää myöhemmin. 

Evanovich, Janet: Luuvitonen

Palkkionmetsästäjä Stephanie Plumin Fred-setä on kadonnut. 72-vuotiaan häntäheikin ainoa harrastus on nuukailu - mihin se olisi voinut miehen kuljettaa? Plumille ei ole tarjolla kunnon keikkoja, joten hän suostuu Ranger-nimisen silmänilon apulaiseksi. Mutta millaisissa sisustustöissä tarvitaan luotiliivejä?Janet Evanovichin rempseän naishahmon seurassa ei totisesti käy aika pitkäksi: luvassa on jälleen hengästyttävää toimintaa, nokkelaa huulenheittoa, ikimuistoisia hahmoja ja pureksittuja kynsiä. Stephanie tekee hartiavoimin töitä pitääkseen näppinsä irti vanhasta suolasta, Joe Morellista. Vaihtoehtoja pukkaakin ovista ja ikkunoista, mutta yllättäen ja pyytämättä, ja monilla on ase kädessään. Onneksi Stephaniella on apunaan neuvokas entinen prostituoitu Lula ja itärannikon nopein tainnutusase.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

Ehtaa Stephanie Plum -laatua jälleen. Tällä kertaa ei kuitenkaan mennä tukkaputkella karanneen oikeudenkarkurin perässä vaan metsästetään vanhaa sukulaismiestä. Fred-setä esitellään sangen ikävänä ihmisenä ja jossain kirjan puolivälissä toivoin jo kovasti, että setä kasvaisi horsmaa niityllä. 

Muitakin karkureita tarinaan kyllä mahtuu, mutta sivujuonteena. Yhden takuukeikan tiimoilta Stephanie joutuu tekemisiin kääp... anteeksi, siis pienikasvuisen Briggs-herran kanssa (hän siis itse aina korjaa tämän näin). Tämä osoittautuukin varsinaiseksi vitseniekaksi ja hänen sanailuaan on kiva seurata.

Stephanie myös arpoo Morellin ja Rangerin välillä. Ranger alkaa näyttää kiinnostuksen merkkejä, muutenkin kun kalliiden autojen kautta. Hän tarjoaa Stephanielle töitä, työt tosin ovat vähintään arveluttavia. Morellista ei osaa sanoa, että onko hän mustasukkainen, vai oikeasti huolissaan. Alunperin olin ihan täysin Morellin leirissä, mutta alan lämmetä Rangerille pikkuhiljaa. Todennäköisesti tätäkin kolmiodraamaa nyt veivataan sitten muutama kirja tai jotain.

Preston, Douglas ja Child, Lincoln; Kuoleman asetelma

Tällä kertaa kukaan ei ole turvassa

Kuolema kulkee Medicine Creekin elokuisilla maissipelloilla. Kansasilaisen pikkukaupungin šeriffi Dent Hazen löytää ensimmäisen ruumiin. Nenätön, huuleton ja korvaton nainen on aseteltu maissikasvuston keskelle raivattuun kehään, ja ruumista ympäröi intiaaninuoliin seivästettyjen varisten vartio.

Kun Hazenin pakeille ilmestyy mustapukuinen, kalmankalpea, syvän etelän murretta puhuva herrasmies, joka esittäytyy FBI:n erikoisagentti Pendergastiksi, kelpo šeriffillä on epäilyksensä. Niinpä Pendergast värvää avukseen kylän toisen kummajaisen, mustiin pukeutuvan teinitytön nimeltä Corrie Swanson. Kaksikon tutkimukset vievät heidät syvälle paikkakunnan menneisyyteen, intiaanien ja valkoisten välillä käytyyn veriseen taisteluun – ja takaisin 2000-luvulle, geenimuunteluun erikoistuneen elintarvikeyrityksen tarkoin varjeltujen salaisuuksien äärelle.

Mutta pelloilla ääneti kulkeva viikatemies ei lepää. Maissintähkien keskeltä löytyy yhä uusia lakoon tallattuja kehiä ja niiden keskeltä sama, kammottava kuoleman asetelma.

* * * * * * * * * * * * 

Alkuperäisistä Pendergast -dekkareista tämä on jo neljäs, mutta suomennetuista vasta toinen. Ja täytyy sanoa, että toimii kuin junanvessa (tästä on muuten kahta koulukuntaa, osan mielestä sanonta viittaa tapaukseen, joka ei toimi ollenkaan ja itse taas käytän sitä silloin, kun joku toimii moitteettomasti). Taas istuin lentomatkan nenä kiinni kirjassa, enkä juuri ulkomaailmaa havainnoinut. Koko ajan tapahtui jotain, yhtään seisovaa hetkeä ei ollut. Kirjasta löytyi nokkela etsivä, ylimielinen seriffi, näsäviisas teini ja kasa pikkukaupungin asukkeja.

Jo koko alkuasetelma on aika karmiva. Maissipellot, joiden keskeltä löytyy irvokas ruumis. Asetelma saa todella niskakarvat nousemaan pystyyn. Ruumiita alkaa tulla lisää ja paikalle saapunut erikoinen FBI -agentti värvää apurikseen Corrien, joka on alkoholisti äidin tytär, eikä oikein tule muiden kanssa toimeen.

En usko, että Pendergastin taustaa juurikaan on esitelty kahdessa ensimmäisessäkään kirjassa, joita ei siis ole suomennettu. Tässä annetaan hieman jo inhimillisempi kuva miehestä, mutta ei kuitenkaan valoteta taustaa enempää. Edelliseen kirjaan viitataan parissa kohtaa, mutta tämän voi hyvin lukea erillisenä opuksena, ei haittaa, vaikka edellisiä ei ole lukenut. 

Lopussa ehkä pitkitetään liikaa erästä tapahtumaa. Enkä edelleenkään ymmärrä sitä logiikkaa, että jos ympärillä putoaa porukkaa kuin sitä maissia konsanaan, niin mitä tekevät kirjan henkilöt? Tunkevat väen vängällä pimeisiin paikkoihin ja tyhjiin rakennuksiin. Yksin. Keskellä yötä. Hei haloo? Ei kai kukaan oikeasti tee niin, jos on vaarassa tulla tapetuksi? Itse ainakin soittaisin armeijaa hätiin.

Enkä muuten arvannut taaskaan loppuratkaisua, kuin ihan vasta loppumetreillä.

Adler, Elisabeth: Lomalukemisia

Lomareissulla tuli luettua kasa harlekiineja, mutta ei niistä nyt sen kummempaa. Jokainenhan varmasti niiden kupletin tajuaa.

Mutta muutaman kirjan nostaisin esiin. Tässä kaikki samalta kirjailijalta. Aivan loistavaa lomalukemista, varsinkin kun matka suuntautui osittain Italiaan.

Kesä toscanassa:
Newyorkilainen lääkäri ja yksinhuoltaja Gemma Jericho saa yllättäen salaperäisen perinnön Toscanasta. Italian auringossa odottavat vanha ränsistynyt huvila ja kuvankaunis pikkukylä - sekä syntisen komea amerikkalainen mies, joka väittää omistavansa puolet Jerichon tilasta
* * * * * * ** 
Tämä oli valloittava kuvaus Gemmasta ja hänen äidistä ja tyttärestään. Äiti itse asiassa saa sen perinnön ja lähtee sitä hakemaan. Matkaan tulee mutkia kuitenkin petollisen lakimiehen takia, hän on nimittäin myynyt testamentatun tilan.

Gemman romanssi oli ehkä pääosassa, mutta myös muuta naiset löytävät oman osansa onnesta ja äiti nousee lopussa enemmän esiin. Kirjassa esiintyy myös kasa kyläläisiä, ja vaikka tehdään vähän jäynää puolin jos toisinkin, niin mitään isompaa härdelliä ei kuitenkaan ole.


Provencen tuoksu:
Kieroilevan petturimiehensä jättänyt Franny Marten saa kutsun ranskalaisten sukulaistensa luokse Provenceen. Oikea ranskalainen linna, tuoksuvat laventeliniityt ja syvän sinisenä hohtava taivas ovat kuin satua. Mutta seikkailu taikamaassa saa kuitenkin kihelmöivän käänteen: linnaan saapuu vieras, jolla on kosto mielessään.

* * * * * * ** 
Tässä kirjassa oli toki myös romanssi mukana, mutta enemmän kyseessä oli kuitenkin jännitystarina. Ja kaiveltiin historian syövereistä, että kuka oli vanhan murhan takana. Lopussa kaikki asiat selvisivät, ja useammalle tarinalle saatiin onnellinen loppu.

Mutta niinhän se pitää ollakin kevyessä kesälukemisessa.

Malibun yöt:
Yksityisetsivä Mac Reillyn matala profiili on mennyttä. Ulkoiluttaessaan koiraansa Malibun samettisen tummassa yössä Mac erottaa naisen kirkaisun tyrskyjen pauhun seassa. Kun hän seuraa ääntä, hän päätyy luksusrantatalolle ja löytää kaunottaren, jolla on yllään vain mustaa pitsiä ja kädessään ase.

Väistettyään punapään ampuman luodin Mac päättää jututtaa rantatalon omistajaa, miljardööri Ron Perriniä. Joku on seurannut Ronia, ja epäilyt kohdistuvat hänen tulevaan ex-vaimoonsa Allie Rayhin. Rakastettu elokuvatähti Allie puolestaan väittää Ronin ahdistelevan häntä.

Punnusten ollessa tasan Mac ei tiedä mihin uskoa. Kun sekä Allie että Ron yhtäkkiä katoavat, vastuutonta elämää viettävä hurmurietsivä oivaltaa, että tästä sotkusta hän ei selviä ilman osa-aikaista tyttöystäväänsä Sunny Alvarezia. Mysteeriä selvittäessään räväkkä pari päätyy Etelä-Kalifornian kautta Meksikon rannoille ja Rooman kaduilta Ranskan maaseudulle.

* * * * * * * *

Tämä kirja saatta olla osa pidempää sarjaa? En tarkistanut sitä, mutta tarinassa oletettiin muutamassa kohdassa, että pari oli jo lukijoille tuttu. Mitenkään isommin ei kyllä historiaan menty.

Tarina oli aika perusdekkari, ruumiita tuli useampia ja loppuun asti sai jännittää syyllistä. En tiedä, johtuiko minusta vai mistä, mutta itselleni loppu tuli kyllä yllätyksenä. Ei siis pääparin tarina, vaan tarinan roisto.

Macin ja Sunnyn tarina oli sopivan rento, kumpikin sai palstatilaa tarpeeksi, vaikka pääpaino olikin Mac:n puolella. Jokaisella tarinan hahmolla tuntui olevan luurankoja kaapissa, joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. Tarinan yksi epäillyistä sai kuitenkihn omat sympatiani jo ihan alkumetreillä, vaikka pitkään epäilin henkilön vain sumuttavan yleisöä.